Minna Lounatvuori - Sosiaalipalvelumme hukkuvat pikkuseikkoihin - missä on apu oikeasti tarvitseville?

Hyvinvointialueellamme keskustellaan jatkuvasti työntekijöiden jaksamisesta ja sosiaalipalvelujen kuormittavuudesta. Asia on tärkeä ja todellinen – mutta samalla on syytä kysyä, mihin kaikkeen työntekijöiden aikaa oikeastaan kuluu.

Kun kentältä kuuluu kertomuksia siitä, kuinka työaikaa menee selvittelyihin kuten “kuka ajoi mopolla yöllä”, “kuka rimputteli ovikelloa” tai “kellä oli nuuskapussi kädessä”, herää kysymys, onko tämä todella sitä sosiaalityötä, johon yhteisiä verovaroja ja ammattilaisten osaamista haluamme käyttää. Tällaiset tapaukset voivat toki joskus olla osa isompaa kokonaisuutta, mutta liian usein ne ovat vain pieniä arkisia rikkeitä, jotka paisuvat hallinnollisiksi selvityksiksi ja vievät aikaa niiltä, jotka ovat todella avun tarpeessa.

Alueellamme on paljon perheitä, joissa on vakavia päihdeongelmia, väkivaltaa, mielenterveyden kriisejä ja lasten laiminlyöntejä. Nämä tilanteet vaatisivat aikaa, ammattitaitoa ja läsnäoloa. Jos sosiaalityöntekijän kalenteri täyttyy “pikkuasioiden” raportoinnista ja selvittämisestä, jäävät vakavammat tapaukset väistämättä paitsioon. Se ei ole yksistään työntekijöiden syy, vaan myös meidän järjestelmämme ongelma.

Vaikka ongelma on pitkälti järjestelmän rakenteissa, voisivat työntekijätkin joissain tilanteissa käyttää enemmän maalaisjärkeä ja suhteellisuudentajua. Kaikkea ei tarvitse virallistaa tai kirjata. Kaikkea ei tarvitse viedä eteenpäin. Pienet asiat voi usein ratkaista keskustelemalla, ilman että siitä syntyy byrokraattista selvitystä. Silloin aikaa ja voimavaroja jäisi niihin tilanteisiin, joissa apua todella tarvitaan.

Hyvin tarpeellista on tarkastella kriittisesti, miten sosiaalipalvelujen työaikaa käytetään ja millaisia asioita pidetään viranomaiskäsittelyn arvoisina.

Byrokratian ja kontrollin lisäksi tarvitaan luottamusta, ammattijärjen käyttöä ja rohkeutta priorisoida.

Sosiaalityön perimmäinen tarkoitus on auttaa ihmisiä – ei täyttää lomakkeita tai raportoida mopon pärinästä.

Lisäksi moni perhe kokee, että kun he ovat kerran joutuneet sosiaalipalveluiden piiriin, he joutuvat sen jälkeen jatkuvan tarkkailun alle.

Tuntuu, että jokainen pienikin teko – vaikka kadulle sylkäisy tai nuuskapussin pitäminen kädessä – saatetaan kirjata ja viedä eteenpäin. Joidenkin perheiden kohdalla tämä tuntuu suoranaiselta ajojahdilta. Se ei rakenna luottamusta, vaan syventää kuilua perheiden ja viranomaisten välillä.

Jos haluamme, että Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialue toimii aidosti ihmisiä varten, on työn painopiste siirrettävä sinne, missä hätä on suurin.

Minna Lounatvuori

äiti

Seinäjoki