Marja-Liisa Vettenranta: Elämää "uusissa ruuhkavuosissa"

 

Puolitoista vuotta eläkeläisenä ja osa-aikatyöläisenä on ohi ja heinäkuun 
alussa aloitin kokoaikaisena eläkeläisenä. Kevät kului kyllä kuin siivillä työn, 
lastenlasten hoidon ja koronan tuoman etäopetuksen sekä TEAMS- 
kokousten tiimellyksessä. Siihen vielä päälle iäkkäiden vanhempieni ja 
anoppini huoltamista. Vapaa-aikaa yritin saada viikonlopuiksi ja ne 
hyödynsinkin tiiviisti lenkkeillen ympäriinsä rakkaan ystäväni kanssa. 
Kesä alkoi upeana ja päästiin uimaan ja nauttimaan kesän riemuista tosi 
aikaisin lastenlasten kanssa. Heinäkuusta tuli perheellemme sitten surun 
kuukausi isäni kuoleman johdosta. Hän oli kyllä iäkäs ja muistisairaus 
vaivasi, mutta kaatuminen ja lonkkaleikkaus muutti tilanteen äkkiä. Hän ei 
enää kestänyt leikkauksen jälkeistä kuumetta ja elämä hiipui. Ei voin kuin 
tyytyä siihen, että elämämme on korkeimman kädessä. On hyväksyttävä 
tosiasia, että aika on jokaisella lähteä määrättynä hetkenä. Näin oli nyt isäni 
kohdalla. Rakkaat muistot kantaa. Isän käden jälki jäi myös monine 
puutöineen ja laulu ja muine harrastuksineen jälkipolville muistoksi. 
Elokuussa alkoivat koulut ja opinnot lastenlapsilla sekä minulla jatkui 
pienempien hoitaminen. Yksi iltapäivä 8-vuotias lapsenlapseni soitti, että 
"Mummi haluaisin mustikkaan". "Ai tänäänkö vielä haluaisit?", kysyin. Kello 
oli jo puoli kuusi illalla. "No vaikka nyt. Haluaisin myydä niitä, kun niistä saa 
rahaa", kuului vastaus. No kyllä mummi autta. Niin sitten hyppäsin autoon 
ja ajattelin, että mennään heti, koska huomiseksi luvattiin sadetta. 
Ajattelin, että käydään katsomassa nyt valmiiksi marjapaikkaa jostain. Niin 
sitten ajoimme heidän kotinsa lähistöllä olevan oudon metsän reunaan ja 
innoissamme rupatellen menimme kohti metsää kummallakin sanko 
heiluen. Aloimme heti poimia eteemme tulevia yksittäisiä marjoja. Sitten 
tuli "VAU" marjoja oli kohta aivan sinisenään. Saimme molemmat sangot 
täyteen. Parissa tunnissa olimme jo kotona ja ilo oli ylimmillään. 

Seuraavana aamuna iskä oli auttanut marjojen perkaamisessa ja saivat 
Facebookissa heti ne myytyäkin. Seuraavalla viikolla haettiin vielä lisää 
myyntiin. Sitten soittivat toisen perheen pojat ja ilmoittivat, että pitäisi 
päästä mustikkaan, kun niistä saa rahaa. Äidin ja toisen mumman kanssa 
olivat olleet, mutta ei ollut löytynyt. Pojat eivät tienneet, että olin ollut 
heidän serkkutyttönsä kanssa jo poimimassa marjoja myyntiin. Toisella 
pojalla oli tavoite saada rahaa johonkin pelikoneeseen. Niinpä sitten 
lähdettiin samaan hyvää mustikkapaikkaan ja saimme monta sangollista 
mustikoita myytäväksi. Kolme kertaa käytiin ja täytyy sanoa, että lapset 
olivat todella innokkaita poimimaan marjoja tavoitteidensa 
saavuttamiseksi. Oli ilo olla heidän kanssaan ja nähdä se ilo, kun saivat 
rahaa unelmiensa toteuttamiseksi. Lapsilla pitää olla tavoitteita ja niiden 
saavuttamiseksi pitää uurastaa. Raha ei kasva puussa vaan se pitää ansaita. 
Parasta kasvatusta on, ettei osteta kaikkea mitä lapsi haluaa vaan pitää 
itsekin tehdä jotain sen saamiseksi. 
Lastenlasten kanssa metsässä ollessani tuli mieleen muistot omista metsä- 
retkistäni lapsena. Itse olen kyllä perinyt äidiltäni ja isältäni marjastamisen 
innon omassa lapsuudessani. Olen monet suot ja metsän heidän kanssaan 
vuosien varrella kiertänyt. Vanhempani olivat himo marjastajia sekä myös 
sienestäjiä vanhuuteensa saakka. Perheessämme oli neljä lasta ja 
vanhempani ostivat oman maatila 60-luvun alussa. Elettiin sodan jälkeistä 
nousuaikaa ja elämä oli melko vaatimatonta vielä 50-60-luvulla. Töitä 
tehtiin lujasti ja raha oli tiukassa. Muistan miten äiti keräsi ja myi marjoja 
saadaksemme uudet kengät tai muuta tarvittavaa perheellemme. Vaatteita 
hän ompeli, neuloi ja kutoi meille itse. Myös minulle syntyi jo hyvin varhain 
ompelu- ja neulonta kipinä. Äidillä oli Knittax-merkkinen neulekone, jolla 
tein nukelleni puvun jo 7-vuotiaana. Keskikouluikäisenä opetin oman kyläni 
emäntiä neulekoneen saloihin, kun kylän maatalousnaiset hankkivat pari 
vuokrattavaa neulekonetta äitini innoittamana. Tein myös kavereilleni 
vaatteita neuloen ja ommellen. Näin siitä syntyi lopulta idea lähteä 
tekstiilialan insinööriopintoihin. Se vei mennessään ja into ompelemiseen 
sekä neulomiseen on säilynyt läpi vuosien. Nyt odotan, että aikatauluni 
eläkeläisenä jossain vaiheessa suo enemmän aikaa käsitöille. Nyt elän 
näiden toisten ruuhkavuosien jälkeen 

Oppivelvollisuuden pidentämisaikeita olen seurannut ja omien lastenlasteni 
kautta miettinyt saavutettavaa hyötyä pidemmästä oppivelvollisuudesta. 
Minusta paljon suurempi hyöty on panostaa varhaisessa vaiheessa 
esikouluiästä saakka lasten oppimiseen ja luoda aukoton tukiverkosto 
koulujen ja perheiden tueksi. Tukea tulee saada heti alusta saakka ei se 
auta enää siellä lopussa oppivelvollisuutta pidentämällä. Kaikkien tulisi 
osata lukea ja laskea peruskoulun päättäessä ja omata valmiudet jatko- 
opintoihin kohti ammattia. Tässä tarvitaan lisätukea ja kanssakulkijoita 
varmistamassa jokaiselle opinnot kohti omaa uraa. Pudokkaiden estäminen 
nivelvaiheessa kaikin keinoin. Ei lisää opiskeluvuosia vaan lisää tukea ja 
resursseja alusta saakka läpi koko oppivelvollisuuden. Tulee varmasti 
halvemmaksi ja tulokset olisivat vaikuttavampia. 
Hyvää syksyä ja pysytään terveinä! 
Marja-Liisa Vettenranta